Onpas edellisestä kirjoituksestani aikaa. Tässä välissä on tapahtunu paljon asioita, asioita sydämeni haluavaan suuntaan.

Säikähdin, kun välimme viilenivät, eikä me enää pidetty juuri ollenkaan yhteyttä tämän exäni kanssa. Kysyinkin, miksi ollaan näin etäännytty, vaikka ystävinä halusimme pysyä, minusta se ei ainakaan ollut kiinni, eikä hän tiennyt vastausta. Sinä iltana se tuli sitten käymään. Otti minua poskesta kämmenellään kiinni ja suuteli, ja voi missä asti se tuntuikaan... eihän se siihen jäänyt. Tavattiin sitten sinä iltanakin ja päädyttiin toistemme kainaloihin yöksi. Monena iltana baari-illan jälkeen ajauduttiin samaan sänkyyn. Jossain vaiheessa jo ajattelin laittavani kioskin kiinni, en halunnut olla pelkkä viikonloppujen vällysomiste. Alettiin kuitenkin tehdä yhdessä muutakin, yhteisten kavereiden kanssa kaikkea mukavaa, ei pelkästään sitä yökyläilyä. Käytiin hotellissa ja kylpylässä, juotiin aamusta asti puistossa kavereiden kanssa, yritettiin nauttia viimeisistä kesäpäivistä, sain kutsun heidän kotitilalleen viettämään iltaa, sain kustun sisarusten baari-iltaan (jossa muuten riideltiin suurin riita sitten eron, ja jossa hämmensimme hänen siskonsa ja varmaan itsemmekin puhumalla yhteisestä tulevaisuudesta vahingossa, ensin minä ja sitten se, minä nauroin jo oman mokani jälkeen, ja hups, se jatkoi siitä juttua vielä, mihin minä sen lopetin huomattuani oudot puheeni. En tiedä huomasiko se sitä itse, mutta siskonsa huomasi ainakin).  Nyt ollaan alettu olla jo ihan kahdestaankin. Viettää öitä yhdessä, katsoa elokuvia, suukotella, tehdä ruokaa, nauraa, hassutella, suunnitella seuraavia viikonloppuja ja olla toistemme luona arkipäivisinkin yötä. Kaikki hassut "meidän omat jutut" tulee pikkuhiljaa järjestään jostain selkäytimestä.

Ei meistä kumpikaan taida tietää, mihin tämä on johtamassa, vai johtaako mihinkään. Minä kuitenkin olen päättänyt nauttia... tunnen, että kaikki on nyt ja tässä. Olo on rauhallinen, kuin kotiin olisi tullut. En osaa pelätä pahinta, vaikka välillä se mielessä käykin. Kyllä se on ilmoittanut kuulemma joillekin kavereilleen, että meillä menee taas paremmin. Mutta ei me taideta tyttö- ja poikaystävä kuitenkaan vielä olla. On kuitenkin äärettömän mukavaa, kun voi baarissa ottaa sitä kädestä, eikä se säpsähdä sitä. Saattaa suudella minua julkisella paikalla, eikä se ole kummankaan mielestä ihmeellistä.

Olen oppinut pääsemään asioiden yläpuolelle, olen oppinut olemaan stressaamatta turhia. En suutu siitä, jos hän tulee luokseni keskellä yötä kavereiden illanvietosta kaljantuoksuisena. En piikittele, en suutu turhasta. Ei minun tarvitse enää. Olen päättänyt opetella puhumaan asioista muutenkin kuin riitelemällä ja mököttämällä.

Niin ja viime perjantai oli maailman parhain. En edes tiedä miksi. Olin vain niin onnellinen. Baarissa oltiin taas kerran ja kaikki ihanat ihmiset siinä ympärillä, olivat löytäneet tiensä sinne ilman yhteistä sopimusta. Täydellistä. Vieläkin hymyilyttää.

Voi niitä sen vaaleanruskeita silmiä. Se tunne mikä tulee, kun se niillä katsoo. Onnellisuutta se on, kun perhonen kutittaa hellästi siivillään sydämenliepeitä.

Olo on jotenkin helpompi, ehkä vain väliaikaisesti, mutta kuitenkin. Sain selville, että tyyppiä vaivaa ainoastaan yhteenpaluussa se, että hänellä ei ole juurikaan muita naiskokemuksia ja minulla on taas elettyä elämää jonkin verran enemmän takana. Suurinpiirtein yhden käden sormilla minunkin juttuni on laskettavissa ja se on kuulkaa tähän ikään harvinaisen vähän, olen kuullut. Tajusin yhtäkkiä tämän herra exän siskon tavattuani ja pitkät pätkät juteltuani, että jos me nyt palattaisiinkin yhteen, saattaisi se kokemusten kaipuu tulla uudelleen jossain vaiheessa ja sitten sattuisi taas. Herra exä miettii kuulemma parhaillaan sitä, mitä elämältään haluaa ja ennenkaikkea, mitä hänen sydämensä haluaa. Ei tiedä mistä saisi vastaukset sydämen kysymyksiin yms. Sanoi, että tietää, ettei näin täydellistä suhdetta tule ikinä mistään enää saamaan. Niinpä, niinpä, tiedän mistä se puhuu.

Jokatapauksessa, yhtäkkiä tajusin, että minun on päästettävä irti, annettava mennä, että on mahdollista palata. Rohkaisinkin häntä, että antaa nyt mennä vain. Mutta ei kuulemma tiedä sydämen tahtoa, joten ei voi antaa mennä. Tiedän, että sillä on joku nainen, jonka kanssa on jotain juttua meneillään. Semmoinen tytöntyllerö, jonka kanssa minäkin kaveerasin tuossa jonkin verran, en kaveeraa enää. Osaan olla pirullinen ja tehdä ihmisten elämän vaikeaksi, mikäli haluan.. siksipä katsoin parhaimmaksi poistaa tylleröisen numeron puhelimestani, ettei baari-illan aikana tule päähän jotain hyviä ideoita sen suhteen.

Sanoin herra exälle, että lennä muru nyt. Minä päätän puolestasi. Sanoi minua mielettömäksi. Niin olenkin, enkä halua kenenkään rakkaudesta kilpailla. Ansaitsen jakamattoman rakkauden, sellaisen, missä tiedetään, että on vain se yksi ja vieläpä loppuelämän. Itkin sitten baarista tullessani pitkään, oli huojentunut olo, jotenkin helpottunut ja tietenkin äärettömän surullinen kuitenkin. Rakastan suuresti. Toivon, että sen sydän johdattaa vielä joskus minun luo, luotan siihen sydämeen, se on hyvä ja iso sydän. </3

Tein selväksi jo aika pian eron jälkeen, että haluan hänet takaisin omakseni. Hän on kuitenkin ollut aina sitä mieltä, että jos erotaan, erotaan sitten oikeasti kunnolla. Sain varsin selvän vastauksen, että hän ei pidä sitä tässä vaiheessa vaihtoehtona, vaikkakaan ei sulje sitä kokonaan poiskaan. En tiedä, sanoiko tuon viimeisen osan vain minun mielikseni, koska ei halua satuttaa. Hän oli sitä mieltä, että haikailen kuitenkin vain suhteen alkutaipaletta, joka oli ruusuisempi kuin ikinä mikään. Omasta mielestäni en kuitenkaan, kaipaan sitä, mitä hän saa minut tuntemaan, kaikkea sitä, mitä en osannut kunnioittaa. Nyt olen tajunnut, että haluan hänet sellaisenaan kuin on. Havittelin kuuta taivaalta liian nopeasti, omakotitaloa yms, nyt tiedän, että olisin tyytyväinen varsin paljon vähempään. Kliseistä, mutta näin se vaan taas meni, että ei sitä tajua, ennenkuin sen menettää.

Kyllä minä tiedän, että sekin kaipaa, on kertonut itkeneensä. Ollaan tavattukin, maattu toistemme kainaloissa monta tuntia hiljaa. Viimeisimmässä keskustelussa sanoi, ettei tiedä mitä haluaa, mihin suuntaan lähteä ja seuraavaksi projektikseen ottaa sen, että selvittää, mitä elämältään haluaa. Tulkitsin sen vähän niin, että on kai se sitten sitä yhteenpaluutakin miettinyt. En tiedä päättelinkö väärin, kun en sitten sen kummempaa viitsinyt ottaa selville. Pelkään joitain aiheita, että en satuttaisi itseäni enempää. Sanoi, että ei osaa sanoa mitään, minä sanoin että kultapieni, ei tarvitse. Sanoi myös, että ei tiedä mikä on oikein, sanoin, että älä välitä, en minäkään. Sanoi vielä minun olevan niin kauhean tärkeä. Voi, niin hänkin on minulle, ja rakkain, mitä ikinä voi olla. Kaipaan niin kovasti. Tuntuu, että menee kesä aivan täysin hukkaan, suriessa. Ensin töissä en voinut antaa kyynelten tulla, vaikka oksetti tämä olo. Ajattelin, että lomalla sitten annan kaiken tulla, itken viikon putkeen, mutta nyt niitä kyyneleitä ei sitten tulekaan, satunnaisesti ahdistaa niin paljon, että puskevat väkisin ulos. Haluaisin vielä päästä nauttimaan kesästä, en vain osaa, ilman rakkautta ja tämän surun kanssa.

Sinun kanssasi
Haluaisin kävellä varpailla kylmän aamukasteisella nurmikolla
kun ollaan valvottu koko yö.
Laskea jalat laiturilta veteen auringonlaskussa
olla sylissäsi pinnan alla, ettei varpaani osu mutaan.
Lämmitellä saunassa ja juosta mäki alas rantaan
uida alasti, pelätä, että joku näkee ja nauraa kanssasi kilpaa.
Upottaa käteni käteesi,
suudella pisarat poskeltasi.
Katsoa kuinka sumu hälvenee.
Maistaa huulesi taas.

Jotenkin ahdistaa aloittaa tämä blogi, mutta jospa tämä auttaisi. Lueskelin ihmisten eroblogeja täältä ja päätin itsekin kokeilla.

Erostani on nyt jo pian kaksi ja puoli kuukautta, omilleenmuutosta noin yksi ja puoli. Nyt vasta, muuttojen, remppojen ym jälkeen olen ehtinyt istahtaa ja miettiä asioita, ja ahdistaahan tämä, aivan suunnattomasti.

Luulin, että tämä olisi se suhde, se viimeinen, jossa viihdytään loppuelämä. Katselin ennen tätä suhdetta Kauniita ja rohkeita, ajattelin, että ei semmoista suhdetta olekaan, missä noin käyttäydytään, kuin Ridge ja Taylor täysin rakastuneina.. Sitten tapasin Tämän ja tiesinkin, että semmoista on, myös omassa elämässäni. Paljon hellyyttä, suudelmia, intohimoa, niin paljon läheisyyttä, ettei enempää voi toivoa. Kohteliaisuutta, kunnioitusta, täydellistä toisesta tykkäämistä, rakastamista, hymyjä ja paljon naurua ja hassuttelua. Täydellistä siis.

Rakastuin heti kun Tämän näin. Olen muutenkin sellainen, että en voisi kuvitella ensin tutustuvani ja sitten rakastuvani, vaan jos joku säväyttää, se on silloin sitten menoa samantien. Tämä käveli baariin sisään, istui kavereidensa pöytään, pipo päässä, selvästi selvinpäin. Se näytti niin rauhalliselta, seesteiseltä, mutta kuitenkin siinä oli sitä rokkia, mitä kaipasin. Silloinen mikäliehoitoni oli juuri tullut pöytääni istumaan, joka sijaitsi siinä vieressä, mihin Tämä istui. Vaihdoimme katseita, muttei siitä sillä kertaa mitään sen enempää tullut, toistemme mieliin kuitenkin jäätiin.

Olin edellisenä viikonloppuna kavereideni kanssa viikonloppureissulla suuressa kaupungissa, sunnuntain tullessa ilmoitin heille lähteväni takaisin kotiin etsimään Tätä poikaa. Niinhän siinä kävi, että seuraavana viikonloppuna oli numerot vaihdettu, istuttu vähän sylissä ja ensimmäinen suudelmakin kokeiltu. Täydellinen.

Tekee kipeää muistella. Neljä vuotta siinä meni, suhteessa, jossa ei periaatteessa ollut yhtään mitään vikaa. Nautin hänen seurastaan ja hän minun, hellyyttä riitti yms. Jotenkin vain elämäntilanteet erosivat toisistaan niin, että minä olisin halunnut jotain yhteistä odotettavaa tulevaisuuteen, vaikka kauaskin, se olisi riittänyt. Toinen, ehkä iän vika, tai sitten ei, ei kuitenkaan tiennyt tulevaisuudesta vielä mitään. Se olisi ollut helpompi kestää, kun olisi ollut jotain mitä odottaa, joku yhteinen suunta, mihin pyritään ja päästään sitten joskus. Olihan se vähän muuttunutkin, jotenkin itsekkäämmäksi, mutta kyllä neljässä vuodessa ihmisen tuossa iässä täytyy vielä muuttuakin, niinhän se vaan on. Silti kaikki oli melkeinpä täydellistä. Sitten, yhtenä iltana päätin sanoa nuo sanat, että haluan erota. Ihan vain, koska tiesin, että jotain on tehtävä, joko tajutaan, että halutaan olla aina yhdessä ja tehdään sen eteen myös enemmän töitä, tai sitten erotaan oikeasti loppuelämäksi. Voi miten minä kadunkaan noita sanoja, en tiedä, olisiko muuta tietä muutokseen ollut, mutta silti kadun. Se oli elämäni suurin virhe.