Jotenkin ahdistaa aloittaa tämä blogi, mutta jospa tämä auttaisi. Lueskelin ihmisten eroblogeja täältä ja päätin itsekin kokeilla.

Erostani on nyt jo pian kaksi ja puoli kuukautta, omilleenmuutosta noin yksi ja puoli. Nyt vasta, muuttojen, remppojen ym jälkeen olen ehtinyt istahtaa ja miettiä asioita, ja ahdistaahan tämä, aivan suunnattomasti.

Luulin, että tämä olisi se suhde, se viimeinen, jossa viihdytään loppuelämä. Katselin ennen tätä suhdetta Kauniita ja rohkeita, ajattelin, että ei semmoista suhdetta olekaan, missä noin käyttäydytään, kuin Ridge ja Taylor täysin rakastuneina.. Sitten tapasin Tämän ja tiesinkin, että semmoista on, myös omassa elämässäni. Paljon hellyyttä, suudelmia, intohimoa, niin paljon läheisyyttä, ettei enempää voi toivoa. Kohteliaisuutta, kunnioitusta, täydellistä toisesta tykkäämistä, rakastamista, hymyjä ja paljon naurua ja hassuttelua. Täydellistä siis.

Rakastuin heti kun Tämän näin. Olen muutenkin sellainen, että en voisi kuvitella ensin tutustuvani ja sitten rakastuvani, vaan jos joku säväyttää, se on silloin sitten menoa samantien. Tämä käveli baariin sisään, istui kavereidensa pöytään, pipo päässä, selvästi selvinpäin. Se näytti niin rauhalliselta, seesteiseltä, mutta kuitenkin siinä oli sitä rokkia, mitä kaipasin. Silloinen mikäliehoitoni oli juuri tullut pöytääni istumaan, joka sijaitsi siinä vieressä, mihin Tämä istui. Vaihdoimme katseita, muttei siitä sillä kertaa mitään sen enempää tullut, toistemme mieliin kuitenkin jäätiin.

Olin edellisenä viikonloppuna kavereideni kanssa viikonloppureissulla suuressa kaupungissa, sunnuntain tullessa ilmoitin heille lähteväni takaisin kotiin etsimään Tätä poikaa. Niinhän siinä kävi, että seuraavana viikonloppuna oli numerot vaihdettu, istuttu vähän sylissä ja ensimmäinen suudelmakin kokeiltu. Täydellinen.

Tekee kipeää muistella. Neljä vuotta siinä meni, suhteessa, jossa ei periaatteessa ollut yhtään mitään vikaa. Nautin hänen seurastaan ja hän minun, hellyyttä riitti yms. Jotenkin vain elämäntilanteet erosivat toisistaan niin, että minä olisin halunnut jotain yhteistä odotettavaa tulevaisuuteen, vaikka kauaskin, se olisi riittänyt. Toinen, ehkä iän vika, tai sitten ei, ei kuitenkaan tiennyt tulevaisuudesta vielä mitään. Se olisi ollut helpompi kestää, kun olisi ollut jotain mitä odottaa, joku yhteinen suunta, mihin pyritään ja päästään sitten joskus. Olihan se vähän muuttunutkin, jotenkin itsekkäämmäksi, mutta kyllä neljässä vuodessa ihmisen tuossa iässä täytyy vielä muuttuakin, niinhän se vaan on. Silti kaikki oli melkeinpä täydellistä. Sitten, yhtenä iltana päätin sanoa nuo sanat, että haluan erota. Ihan vain, koska tiesin, että jotain on tehtävä, joko tajutaan, että halutaan olla aina yhdessä ja tehdään sen eteen myös enemmän töitä, tai sitten erotaan oikeasti loppuelämäksi. Voi miten minä kadunkaan noita sanoja, en tiedä, olisiko muuta tietä muutokseen ollut, mutta silti kadun. Se oli elämäni suurin virhe.