Onpas edellisestä kirjoituksestani aikaa. Tässä välissä on tapahtunu paljon asioita, asioita sydämeni haluavaan suuntaan.

Säikähdin, kun välimme viilenivät, eikä me enää pidetty juuri ollenkaan yhteyttä tämän exäni kanssa. Kysyinkin, miksi ollaan näin etäännytty, vaikka ystävinä halusimme pysyä, minusta se ei ainakaan ollut kiinni, eikä hän tiennyt vastausta. Sinä iltana se tuli sitten käymään. Otti minua poskesta kämmenellään kiinni ja suuteli, ja voi missä asti se tuntuikaan... eihän se siihen jäänyt. Tavattiin sitten sinä iltanakin ja päädyttiin toistemme kainaloihin yöksi. Monena iltana baari-illan jälkeen ajauduttiin samaan sänkyyn. Jossain vaiheessa jo ajattelin laittavani kioskin kiinni, en halunnut olla pelkkä viikonloppujen vällysomiste. Alettiin kuitenkin tehdä yhdessä muutakin, yhteisten kavereiden kanssa kaikkea mukavaa, ei pelkästään sitä yökyläilyä. Käytiin hotellissa ja kylpylässä, juotiin aamusta asti puistossa kavereiden kanssa, yritettiin nauttia viimeisistä kesäpäivistä, sain kutsun heidän kotitilalleen viettämään iltaa, sain kustun sisarusten baari-iltaan (jossa muuten riideltiin suurin riita sitten eron, ja jossa hämmensimme hänen siskonsa ja varmaan itsemmekin puhumalla yhteisestä tulevaisuudesta vahingossa, ensin minä ja sitten se, minä nauroin jo oman mokani jälkeen, ja hups, se jatkoi siitä juttua vielä, mihin minä sen lopetin huomattuani oudot puheeni. En tiedä huomasiko se sitä itse, mutta siskonsa huomasi ainakin).  Nyt ollaan alettu olla jo ihan kahdestaankin. Viettää öitä yhdessä, katsoa elokuvia, suukotella, tehdä ruokaa, nauraa, hassutella, suunnitella seuraavia viikonloppuja ja olla toistemme luona arkipäivisinkin yötä. Kaikki hassut "meidän omat jutut" tulee pikkuhiljaa järjestään jostain selkäytimestä.

Ei meistä kumpikaan taida tietää, mihin tämä on johtamassa, vai johtaako mihinkään. Minä kuitenkin olen päättänyt nauttia... tunnen, että kaikki on nyt ja tässä. Olo on rauhallinen, kuin kotiin olisi tullut. En osaa pelätä pahinta, vaikka välillä se mielessä käykin. Kyllä se on ilmoittanut kuulemma joillekin kavereilleen, että meillä menee taas paremmin. Mutta ei me taideta tyttö- ja poikaystävä kuitenkaan vielä olla. On kuitenkin äärettömän mukavaa, kun voi baarissa ottaa sitä kädestä, eikä se säpsähdä sitä. Saattaa suudella minua julkisella paikalla, eikä se ole kummankaan mielestä ihmeellistä.

Olen oppinut pääsemään asioiden yläpuolelle, olen oppinut olemaan stressaamatta turhia. En suutu siitä, jos hän tulee luokseni keskellä yötä kavereiden illanvietosta kaljantuoksuisena. En piikittele, en suutu turhasta. Ei minun tarvitse enää. Olen päättänyt opetella puhumaan asioista muutenkin kuin riitelemällä ja mököttämällä.

Niin ja viime perjantai oli maailman parhain. En edes tiedä miksi. Olin vain niin onnellinen. Baarissa oltiin taas kerran ja kaikki ihanat ihmiset siinä ympärillä, olivat löytäneet tiensä sinne ilman yhteistä sopimusta. Täydellistä. Vieläkin hymyilyttää.

Voi niitä sen vaaleanruskeita silmiä. Se tunne mikä tulee, kun se niillä katsoo. Onnellisuutta se on, kun perhonen kutittaa hellästi siivillään sydämenliepeitä.